Palaminen

Kun puu palaa, se vapauttaa kaasuja, ja itse asiassa nuo kaasut palavat, ei puu.

Osa näistä kaasuista palaa helposti ja kokonaan, osa vain osittain jättäen jälkeensä savua ja nokea.

Tuo ärsyttävä savu sisältää paljon epäpuhtauksia mutta myös energiaa.

Avotulessa ja useimmissa puulämmittimissä savu nousee ilmaan tai savupiippuun, ja sinulle jää vain osa siitä lämmöstä, jonka puu voisi tuottaa.

Jos pystyisimme pitämään tulessa enemmän lämpöä ja lisäämään happea, se paloisi kokonaan.

Rakettiuuni tekee juuri näin, ja parannustemme ansiosta palamishyötysuhde on reilusti yli 98 %. Lämpöhyötysuhde eli se osuus puun energiasta, joka päätyy lämpönä huoneeseesi, on Gamera 7:llä 80,6 % ja Tiny 3:lla 75,4 % SGS:n testaamana

Haluatko tietää tekniset yksityiskohdat?

Mistä puun kuiva ja kuollut puuaines polttoaineena koostuu?

Puussa jokainen aine koostuu atomeista, jotka muodostavat molekyylejä, ja ne puolestaan rakentavat eri kudosten soluja. Noin 40–45 % puusta on selluloosaa, 23–32 % hemiselluloosaa, 15–25 % ligniiniä, muutama prosentti vettä sekä erilaisia aineita, joita lyhyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi kutsumme ”muuksi”.

Selluloosa on kiteinen, haaroittumaton biopolymeeri, joka on hajuton ja mauton, veteen liukenematon ja koostuu hiilestä, vedystä ja hapesta. Hemiselluloosa on nimitys jollekin heteropolymeeriryhmän jäsenelle, ja toisin kuin selluloosa, se on amorfista ja sen ketjut haaroittuvat muodostaen heikon rakenteen.

Ligniini on monimutkainen polymeeri, joka koostuu monolignoleiksi kutsutuista aromaattisista alkoholeista. Se on selluloosan jälkeen maailman runsain polymeeri. Ligniini antaa jokaiselle puulle sen ominaiset ominaisuudet – lujuuden ja jäykkyyden. Sen rakenne on epätavallinen, voimakkaasti haaroittunut ja epäyhtenäinen. Ligniinin ansiosta jokainen ruohonkorsi, pensas ja yleensä jokainen kasvi pysyy pystyssä ja kestää tuulen ja ohikulkijoiden kosketukset.

Ja nyt hieman palamislämpötilasta ja lämmöstä, liekeistä ja valosta:

Palamisen ymmärtämiseksi on tiedettävä, mitä lämpötila on. Lämpötila on mitta aineen atomien ja molekyylien liikkeen asteelle. Teoriassa se voi vaihdella nollasta äärettömään. Todellisuudessa absoluuttista nollapistettä ei kuitenkaan voida saavuttaa, se on olemassa vain tutkijoiden mielikuvituksessa. Absoluuttinen nollapiste tarkoittaa liikkeen täydellistä puuttumista. Sellainen tila on elämän ja energian luonteen vastainen.

Kun siis alamme lämmittää ainetta, sen hiukkaset alkavat kiihdyttää tanssiaan. Lämmittäminen tarkoittaa energian tuomista.

Lämpöä kutsumme lyhyyden vuoksi lämmöksi. Lämpöä syntyy esimerkiksi puun palamisesta, mutta ei vain siitä.

Palaminen on aineen nopeaa hapettumista – kutsumme sitä lyhyyden vuoksi polttoaineeksi – jossa vapautuu lämpöä ja valoa ja syntyy lähtöaineiden seos, pääasiassa kiinteitä hiukkasia, kaasuja ja vettä.

Jokaisella materiaalilla on kriittinen lämpötila, jossa palaminen alkaa. Kun polttoainetta, happea ja lämpötilaa on riittävästi, palaminen voi alkaa.

Palataan puuhun ja rakennetaan mielessämme tuli. Pinoamme ohuita ja paksuja oksia, ne ovat polttoaineemme, ja ympärillämme on happea, jota hengitämme joka hengenvedolla. Nyt tarvitsee vain nostaa joidenkin oksien lämpötila kriittiseksi, jotta energiaa on riittävästi. Voit hieroa vähän tai käyttää vaikka lämmönlähdettä, kuten savukkeensytytintä. Energialähde alkaa kiihdyttää rakennuspalikoiden tanssia, niiden liike voimistuu ja hajoamisprosessi alkaa. Liike on niin voimakasta, että se voittaa voimat, jotka pitävät atomeja yhdessä molekyyleissä ja molekyylejä soluissa. Kaikki värähtelee ja väräjää! Hitaasti mutta varmasti selluloosa ja ligniini alkavat hajota, pitkät ketjut alkavat murentua, ja näemme savua – pieniä ilmassa leijuvia puun palasia. Lämpötila nousee edelleen, liike voimistuu entisestään, ja ympärille ilmestyy kaasuja (muista ligniinin alkoholit), ja ennen kuin huomaammekaan, edessämme on polttoaineseoksemme – savuhiukkasia sekoittuneena erilaisiin kaasumaisiin hiilivetyihin. Kaikki tämä on muodostunut selluloosan ja ligniinin hajoamisesta, mutta palamista ei vielä ole. Palamista edeltävät selluloosan ja ligniinin rapsahtelu ja kaasuuntuminen (pyrolyysi). Nyt näiden kaasujen molekyylit törmäilevät yhä voimakkaammin ilman vapaaseen happeen, kunnes jossain vaiheessa iskut ovat niin voimakkaita, että happi tunkeutuu kaasumolekyyliin, sitoutuu sen osaan ja molekyyli hajoaa, räjähtää – poks! Palaminen on alkanut. Sirpaleiden vapautuva energia on se, mitä kutsumme lämmöksi, mutta ei vain sitä!

Reaktio kiihtyy: jokainen hapettunut molekyyli hajoaa, vapauttaa energiaa ja luovuttaa osan siitä muille molekyyleille. Prosessi muuttuu niin voimakkaaksi, että ympärille alkaa ilmestyä liekkien valoa. Atomit ja molekyylit törmäävät rajusti toisiinsa ja lisäävät sisäistä energiaansa, joka vapautuu hetken kuluttua valona. Infrapunana, näkyvänä ja jopa ultraviolettivalona. Myös valo säteilee. Etenkin infrapuna. Mitä korkeammaksi lämpötila nousee, sitä kirkkaammat liekit ovat.

Myös valo on osa palamisessa vapautuvaa lämpöenergiaa. Sitä kutsutaan säteilyenergiaksi.

Tulen liekit näkyvät. Niitä synnyttävät kuumat kaasut ja hiukkaset.

Mitä uunit ovat?

Uunit ovat laitteita, jotka polttoainetta polttamalla tuottavat lämpöä ja palvelevat erilaisia tarkoituksia ja tarpeita. Uunin tehokkuuden määrää pääasiassa kaksi asiaa: ensinnäkin se, kuinka täydellisesti polttoaine palaa, ja toiseksi se, kuinka suuri osa lämmöstä on hyödynnettävissä.

Tehottomin palamisen muoto on avotuli. Siksi keksimme ensin uunit. Nykyään kaikki uunit ja tulisijat tarvitsevat toimiakseen savupiipun. Savupiippu poistaa pakokaasut ja palamattomat savuhiukkaset kodistasi. Lisäksi savupiippu tuo lämmittimelle ”vedon” ja imee ilmaa sisään ja tuo näin happea palotilaan.

Savupiipun veto riippuu sen korkeudesta sekä pakokaasun ja ympäröivän ilman lämpötilaerosta. Piipun poikkipinta-ala on tärkeä tekijä. Suosituimman savuputkikokomme halkaisija on 13 cm. Siksi piipun pienimmän poikkipinnan on oltava 13 cm. Piipussa voi itse asiassa olla useita hormeja, jolloin yhteen savupiippuun voi liittää useita uuneja, mutta jokainen vaatii oman hormin, jolla on vastaava poikkipinta-ala.

Kapeikot, jyrkät mutkat ja jopa karkeat pinnat vaikeuttavat kaasujen liikettä ja häiritsevät sitä.

Savupiippu on sijoitettava niin, että se on katon korkein kohta eikä lähellä korkeita kukkuloita ja rakennuksia, koska niiden ohi kulkeva tuuli luo eri paineen alueita, mikä vaikuttaa piipun toimintaan.

Toiseksi tarvitaan hyvä eristys, jotta savupiippu pysyy lämpimänä ja tukee pakokaasujen nousua tehokkaammin. Jos piippu on kylmä, siinä liikkuva kaasu jäähtyy, supistuu, muuttuu raskaammaksi ja painuu alas. Lisäksi syntyvät olosuhteet kondensoitumiselle.

Savupiiput ovat siis olennainen osa uunia. Ne vaativat huoltoa. Ne on puhdistettava. Mutta miksi? Täydellisessä palamisessa jäljelle jää vain vettä ja hiilidioksidia. Täydellistä palamista ei kuitenkaan ole missään. Jopa polttomoottori suihkuttaa savua ja palamiskaasuja, vaikka se on varsin hienostunut laite ja käyttää hyvin puhdistettua polttoainetta.

Useimmissa uuneissa palaminen on tehotonta, eli vain pieni osa polttoaineesta palaa. Loput, eli pakokaasujen, palamattomien kaasujen, savuhiukkasten, tuhkan ja vesihöyryn seos, kulkeutuu savupiippuun ja päätyy ilmakehään. Piipussa kulkiessaan savu- ja tuhkahiukkaset kasautuvat ja tarttuvat sen pintaan lämmön, kosteuden ja kaasujen vaikutuksesta. Nämä kerrostumat pienentävät piipun tehollista poikkipinta-alaa ja haittaavat kaasujen liikettä, jolloin uuni alkaa yleensä savuttaa takaisin huoneeseen. Kerrostumia syntyy myös savuputkiin (hormeihin).

Vedon ylläpitäminen uunissa vaatii kuuman kaasun jatkuvaa poistumista savupiipun kautta. Tässä on uunin kokonaishyötysuhteen toinen tekijä. Ensinnäkin noin 50–70 % polttoaineesta muuttuu lämmöksi, ja toiseksi vain osa tästä lämmöstä on hyödynnettävissä. Loput jää savupiippuun.

Rakettiuunin tärkeimmät edut.

Nyt kun olemme valottaneet uunia ja palamista, on helpompi ymmärtää, miten se toimii ja miksi rakettiuuni on tehokkaampi.

Alla oleva kuva esittää tällaisen uunin rakennetta. Uunin rungon pohja on tehty palamattomasta ja eristävästä materiaalista, jonka muoto muistuttaa J-kirjainta. Kuten kuvasta näkyy, oksat asetetaan lyhyeen pystysuoraan osaan, tuli palaa vaakasuorassa palotilassa, ja kaasut ja savu kulkevat keskuspiipun kautta, laskeutuvat sylinterimäisen metallivaipan rajaamaan tilaan ja poistuvat savuputkeen ja savupiippuun. Ei mitään monimutkaista, eikö niin? Mikä tekee uunista vielä tehokkaamman? Pohjimmiltaan kaksi asiaa.


Kaavio


Katsotaan ensin keskuspiippua. Kuten jo mainittiin, tämä osa on tehty kuumuutta kestävästä ja lämpöä eristävästä materiaalista. Se kestää siis korkeita lämpötiloja, mutta ei johda lämpöä hyvin. Alhainen lämmönjohtavuus on tärkeää. Sen ansiosta pääpiippu kuumenee korkeisiin, noin 800–1000 asteen lämpötiloihin. Uuni ei siis ala heti toimia täydellä teholla. Palamisen voimakkuudesta riippuen keskuspiipun kunnolla lämpiämiseen kuluu noin 20–30 minuuttia. Kun näin on käynyt, sanomme, että uuni toimii ”raketti”-tilassa.

Palataan nyt askel taaksepäin kuvittelemaamme tuleen. Kuvitellaan, että tuli on sytytetty ja keskuspiippu on lämmin eli uuni on käytössä. Mitä siellä tapahtuu eri tavalla kuin tavallisessa uunissa? Vaakasuorassa palotilassa syntyvä palaneiden ja palamattomien kaasujen, savun ja vesihöyryn seos kulkee kuuman keskuspiipun läpi, joutuu kosketuksiin kuumien seinämien kanssa, ja se, mikä ei palanut vaakasuorassa tilassa, palaa täällä. Tämä tarkoittaa, että mitä korkeampi keskuspiippu on, sitä paremmin poltamme. Tätä kutsutaan toissijaiseksi palamiseksi. Keskuspiipun materiaalin hiukkaset (atomit) värähtelevät voimakkaasti, mutta pysyvät paikoillaan, eikä materiaali hajoa. Siksi sitä sanotaan kuumuudenkestäväksi. Kaasuseoksen molekyylit saavat seinämien läheisyydessä lisäenergiaa ja liikkuvat nopeammin, ja hapen kanssa kosketuksiin joutuessaan ne palavat vapauttaen lämpöä, josta osa poistuu piipusta ja osa ylläpitää piipun lämpötilaa. Tämä on keskuspiipun tehtävä – erittäin tärkeä osa, joka yhdessä vaakasuoran palotilan kanssa on rakettiuunin sydän.

Toinen mielenkiintoinen rakettiuunien rakenteesta johtuva ilmiö on veto. Rakettiuuni luo oman vetonsa. Tämä tarkoittaa, että se voi toimia ilman savupiippua! Savuhormin voi vetää vaikka ikkunasta ulos, ja homma toimii. Savupiippu kuitenkin tukee tehoa ja suorituskykyä. Mistä itseään ylläpitävä eli ”rakettimainen” veto syntyy? Keskuspiipusta poistuva kuuma kaasuseos jäähtyy sen ja sylinterimäisen vaipan välisessä tilassa. Syynä on se, että metallinen sylinterivaippa on kosketuksissa ympäröivän ilman kanssa, jonka lämpötila on esimerkiksi noin 22 astetta, kun taas pääpiipusta poistuvan kaasuseoksen lämpötila on yli 400 astetta. Jäähtynyt kaasu tiivistyy ja paine piipun ympärillä olevassa tilassa laskee – syntyy alipaine, jonka avulla uuni ”imee” ilmaa palotilan aukosta. Siksi ulkovaipan tiiviys on tärkeää.

Rakettiveto on suuri plussa. Sen avulla saamme otettua palamisessa syntyvästä lämmöstä talteen mahdollisimman paljon. Tämä tapahtuu johtamalla pakokaasut riittävän pitkien savuputkien läpi, jotka toimivat lämmönvaihtimina. On tärkeää mainita, ettei rakettiuunin vetoa voi säätää savuputken pellillä. Syynä on, että ”rakettimainen” veto ”työntää” kaasua, ja jos sen tielle laitetaan este, savu pääsee putkien liitoskohdista huoneeseen.

Rakettiuunin kanssa työskentelyyn liittyy hienouksia. Ja täällä meillä on täydellinen palaminen aina. Silti jopa autojen moottorit päästävät joskus savua. Optimaalinen palaminen saavutetaan, kun lämmön, polttoaineen ja hapen suhde on optimaalinen.

Rakettiuuni antaa meidän nauttia puoliavoimesta tulesta, syttyy nopeasti ja helposti ja antaa paremman hallinnan palamisen voimakkuuteen.